Kurkistus hätämajoitukseen

Päivä turvapaikanhakijoiden hätämajoituksessa oli kyllä arjesta poikkeavaa ja uutta. Muutaman kaverin kanssa menimme SPR:n vapaaehtoisiksi päiväksi. Ruokailun ja tiskien vahtimista ja ravintolan siistimistä, asukkaiden huoneiden selvittelyä, lahjoitettujen tavaroiden roudailua, lasten leikkinurkan perustamista, vastaamista kysymyksiin milloin saadaan lisää vaatteita meitä palelee, mun vauvaa palelee, saanko pliiiiis pyörän, voiko mennä jo syömään, olisiko jotain työtä, voinko auttaa sinua kantamaan jne.

Ihania, iloisia, kohteliaita ihmisiä! Ei uskoisi päällepäin, että suurimmalla osalla heistä voi olla traumoja sodasta: näin ainakin päivän Hesarin mukaan [click, jutun loppupuolella]. Toki hekin ovat varmasti monelaisista tilanteista ja oloista tulleita, et toiset karummista kuin toiset. Myös ammatit olivat monenkirjavat ja paljon koulutettujakin ihmisiä.

Miehet olivat omassa rakennuksessaan, naiset omassaan ja perheet omissaan. Tämä hätämajoituskeskus (sittemmin aivan viralliseksi VOKiksi eli vastaanottokeskukseksi muuttuva) oli vasta alkutaipaleellaan ja siellä oli vielä alkujärjestelyt meneillään ja aluetta tavallaan vasta rakennettiin. Rakennukset olivat jo kyllä valmiina, mutta tilat versus käyttäjät eivät vielä täysin kohdanneet. Sitä nyt ei voi kaiketi vaatiakaan vielä muutaman päivän työskentelyn perusteella. Osa työntekijöistä oli palkattuja. Olen ymmärtänyt, että SPR:n työntekijät ovat valtion palkkaamia näissä keskuksissa. Osa oli oikein jotain ulkomaan delekaatteja eli työntekijöitä, jotka kiertävät maailman eri kriisipesäkkeissä. Hienoa, että löytyy työntekijöitä, jotka ymmärtävät sodan jaloista paenneita ihmisiä. Moni heistä oli ammatiltaan sairaanhoitajia, anestesiahoitajia jne. Sitten oli meitä vapaaehtoisia, jotka saatoimme olla sosionomeja, tradenomeja, yrittäjiä, lukion opettajia jne.

Työskentely hätämajoituksessa oli mielenkiintoinen ja positiivinen kokemus. Voin lämpimästi suositella sitä muillekin! Varmasti usealla paikkakunnalla ympäri Suomen on nyt akuuttia tarvetta vapaaehtoisille. Jos ei aivan kotikulmillasi, niin kimppakyydin voi aina järkätä ja hurauttaa johonkin kohtuu lähelle. Paikallisen SPR:n kautta löytää tietoa alueensa tilanteesta ja jos ei ensimmäinen puhelu tärppää, niin ohjaavat kyllä eteenpäin oikealle henkilölle. Keskuksia nousee sitä tahtia, etteivät kaikki SPR-tyypitkään (rivityöntekijät) pysy perässä päivittyneestä tilanteesta, joten rohkeasti vain kysymään.

Päivä oli antoisa, mutta seuraavana päivänä väsytti normaalia enemmän (ehkä pimeä, sateinen, pitkähkö matka ratin takana teki myös osansa). Turvapaikanhakijoiden kanssa olisi ollut ilo keskustella enemmänkin, mutta aika kului nopeasti annetuissa työtehtävissä. Onneksi välillä kuitenkin kerkesi muutaman sanankin vaihtaa. Koska keskus oli uusi, heille ei oltu vielä keretty järjestää paljoakaan aktiviteetteja (futiskenttä onneksi oli ja ahkerassa käytössä olikin!), joten vapaa-aikaa oli runsaasti kaikilla. Silloin sen ymmärtää, että jonoa on ruokalan ovella jo hyvissä ajoin ennen ruokailun alkamista ja jos yrität livahtaa ovesta sisään niin häntä seuraa perässä :D Muutaman muunkin kerran huomasin, et häntä seurasi perässä jonnekin, minne he eivät olisi saaneet tulla ja sanoin kaverille et apua mitä mä teen ku nuo seuraa?! :D Ymmärsivät  kuitenkin, kun ystävällisesti kerroin, että he eivät voi tulla mukanamme esim. vaatevarastolle. Mutta meinas se vähän huvittaa! Mut ymmärtäähän sen et tekemisen puute ei oo kiva puute. Toivon kovasti, et eräs nuori työtä vailla ollut nuori mies pääsi sittemmin kantamaan pöytiä paikasta A paikkaan B. Varmasti sai innokkaita apureitakin siihen. Palkattujen työntekijöiden (jotka ainakin tuolla olivat kyllä todella työllistettyjä) lisäksi vapaaehtoistyöntekijät sekä kuntalaiset voivat vaikuttaa turvapaikanhakijoiden viihtyvyyteen avullaan (paikkojen ehostus, erilaiset tapahtumat ja kerhot yms) ja tätä myöten, näin näkisin, olla mukana ehkäisemässä myös turhautuneisuudesta aiheutuvia levottomuuksia. Aktiviteetit on aina paree ku toimettomuus!

Hauska tilanne oli, kun kaksi vanhempaa miestä yrittivä "kinuta" toista kattilaa. Perheille oli jaettu omiin asuntoihinsa yksi kattila per perhe näin ensialkuun. Eihän sillä pitkälle pääse, joten toista olisi tarvittu. Tässä vaiheessa sitä ei kuitenkaan valitettavasti ollut antaa, mutta kovasti sitä arabiaksi kyselivät ja elehtivät. Mua kyllä nauratti. Miehiä itseäänkin nauratti: "Toko reko! Beko diki dako roba dede!". Suomella, englannilla, arabialla ja elekielellä tämä tilanne kuitenkin tuli selväksi: He halusivat kattilan ja meillä ei ollut sitä antaa. Mut saatiinpa hyvät naurut päälle puolin ja toisin! Tuolla paikassa jotenkin korostui se, että ystävällinen hymy ja eleet eivät mitään maksa. Tuli sellainen olo, että niitä oikein halusi tuhlata! 

Yhdellä miehellä oli rattaissaan kolmoset. Suloiset tyttökolmoset! Tyttöjen veljet näyttivät minulle, että "One, two, three!". Ja minä sanoin perässä "Yksi, kaksi, kolme!" ja pojat oppivat heti. Wonderful! Nämä pojat voivat olla vaikka luokanopettajia, sosionomeja, tradenomeja, yrittäjiä tai mitä vain tulevaisuuden Suomessa. Mistäpä sitä tietää! Tuntui hurjalta, että vastaanottokeskuksen alue tulee olemaan näiden ihmisten koti 1-2 vuotta. Toivon heille sydämestäni kaikkea hyvää! Menetin kyllä sydämeni näille ihmisille ja koko paikalle. Ei olis ollut hassumpi duuni pidemmäksikin aikaa. Ehkäpä vielä pääsen uudelleenkin...

Pehmonurkkaus. Siinä voi vaik välillä vähän levähtää, jos henkinen tai fyysinen helle uuvuttaa. Jälkimmäisestä ei ehkä huolta näin viilenevässä Suomen syksyssä, tosin.

Vauveleille. Nurkassa oleva liukumäki (erittäin miniskidi) sai ihastuneita katseita ja henkäyksiä sitä kantaessamme. Kuten muutkin lelut, jotka eivät olleet kassissa piilossa. Asiakkaita tälle pisteelle olisi ollut tulossa välittömästi, mutta jouduimme käännyttämään heidät pois vielä sille iltaa. Onneksi saimme paikan valmiiksi (olemassa olevilla tarvikkeilla). Ei se mikään täydellinen ole, mutta parempi kuin ei mitään ja varmasti siitä kohenee vielä ajan myötä. Toivottavasti pääsivät jo seuraavana päivänä leikkimään!

Paperia ja piirustusvärkkejä sekä kirjoja. Tais olla mun punnan kaupasta ostama Minni-kirja ainoa enkunkielinen, mutta siinäpähän oppivat lukijan silmät ihmeelliseen suomen kieleen. Huhhuh! All the best sille uralle!

<3

Tottakai pojillekin jotain! <3

Vaatevarastolle oli tulossa pöytiä ja mahd. vaaterekkejäkin seuraavana päivänä. Vietiin Vaasastakin jonkin verran lahjoituksia talvivaatepuolelle ja lasten nurkkaukseen. Kiitos lahjoittaneille! Tarpeeseen menevät.

Cheers! Terkut meiltä päättömiltä, jotka hurahdimme tähän hommaan ihan täysin! Kokeile sinäkin!